Kiitos

On vierähtänyt jokunen tovi edellisestä blogikirjoituksesta. Minulla on jo jonkin aikaa ollut hukassa motivaatio tämän blogin ylläpitämiseen. Kun ei huvita, niin ei vaan huvita. En ole sellainen kirjoittaja, joka pystyy tuottamaan tekstiä liukuhihnalta. Tarvitsen aina inspiraation ja jos sellaista ei ole, niin tekstiä ei tule.

Sen vuoksi olen päättänyt pistää tämän blogin toistaiseksi ennalta määrittelemättömäksi ajaksi jäihin. Kiitos kaikille seuraajille jotka olette näitä tekstejä lukeneet ja kommentoineet. Uskomatonta hiljenee nyt ainakin toistaiseksi.

 

”I have no words”

Kuluneet pari viikkoa ovat olleet mulle henkilökohtaisesti todella vaikeita lähipiirissäni sattuneen järkyttävän ja traagisen tapauksen vuoksi. Tätini aviomies teki itsemurhan 7. päivä kuluvaa kuuta. Uutinen tuli aikamoisena shokkina meille kaikille, ja minun on vieläkin aika vaikeaa tajuta mitä on tapahtunut  Työnteosta ei viime viikolla tahtonut tulla mitään, kun ajatukset pyörivät päässä enkä ollut oikein juttutuulellakaan. Nyt alkaa pikkuhiljaa helpottaa, vaikka surutyö onkin vielä kesken.

Kun ibminen, joka on ollut osa elämää lapsúudesta saakka, onkin yhtäkkiä poissa, herättää se paljon kysymyksiä. Olen viime aikoina kelaillut aika paljon niitä kaikkia  hetkiä joita sain vuosien varrella tätini miehen kanssa viettää. Lapsuuden aikaisia illanviettoja kun tätini perhe kävi meillä yökylässä, mummolan jouluja ja muita kokoontumisia. Hienoja muistoja.

Ehkä eniten jään kaipaamaan niitä kaikkia hienoja tarinoita, joita hän mulle kertoi. Hänellä oli myös pimeä puolensa, mutta ei siitä nyt tässä sen enempää. Jätetään ne asiat rauhaan.

En lähde perkaamaan syitä, että mitkä asiat saivat hänet tekemään tatkaisunsa. Se ei mulle kuulu. Toisen ihmisen pään sisään on aika vaikeaa kurkistaa.

Ajan oloon suru hellittää ja jäljelle jää monta hienoa muistoa. Nyt on aika sanaton olo.

 

 

 

”If I would, could you?”

Olin lauantaina Oulussa serkkuni kanssa katsomassa yhtä ehdottomista lempibändeistäni, kun Alice In Chains esiintyi Oulun Energia Areenalla. Ennen keikkaa käytiin nepalilaisessa ravintolassa syömässä ja yövyttiin hotellissa, tosin huoneessa oli niin kuuma että lähdettiin sieltä jo kahden aikaan yöllä pois. Olin perillä Raahessa kolmen aikaan aamulla ja serkku jatkoi siitä vielä kohti Kuortanetta samoilla silmillä. Hieno reissu meillä oli ja ehdottomasti otetaan joskus uudelleen. Serkusten välistä laatuaikaa parhaimmillaan.

Ah, Alice In Chains. Minulle erittäin rakas yhtye. Tutustuin bändiin lukioikäisenä, tuohon aikaan olin vihainen ja angstinen grunge-teini. Lainasin kirjastosta yhtyeen nimikkolevyn. Harvemmin on mikään kappale pyyhkäissyt yhtä tehokkaasti jalat alta kuin tuon levyn avausbiisi Grind. Tuo synkeän vihainen soundi vei välittömästi mennessään. ”In the darkest hole, you’d be well advised not to plan my funeral ’fore the body dies”. Grind raikui myös Oulun Energia Areenalla lauantaina,

Alice In Chainsissa ehkä eniten kiehtoo juuri tuo bändin ympärillä leijuva mystiikka. AIC on niitä harvoja bändejä, joiden musiikista löytyy kaksi eri puolta. Toisaalta bändi pystyy yhä edelleen tekemään suorastaan jyräävän vihaisia biisejä, jotka potkivat kuuntelijaa perseelle. Mutta samalla he myös pystyvät kaikessa synkkyydessään ja lohduttomuudessaan suorastaan häkellyttävän kauniiseen tunnelmointiin. Alice In Chainsin kappaleet ovat täynnä synkkiä ja suorastaan itsetuhoisia sanoituksia, joissa maailma on musta eikä valonpilkahdusta ole. ”if I can’t be my own, I’d feel better dead”. Vinksahtaneista laulustemmoista puhumattakaan. Kuunnelkaa vaikka Dirt-albumilta löytyvä Sickman.

Lauantaina Alice In Chains siis tosiaan kävi Oulussa keikalla, Oli yksi kovimmista livekokemuksista ikinä missään. Pääsin nyt ensimmäistä kertaa näkemään bändin livenä, ja totta puhuen luulin ettei tätä päivää ikinä tulisi. AIC:n tulevaisuus kun näytti pitkään epävarmalta alkuperäislaulaja Layne Staleyn kuoltua huumeisiin vain 34 vuoden ikäisenä vuonna 2002. Uusi solisti William DuVall on kuitenkin osoittanut olevansa mies paikallaan, ja bändi on tällä vuosituhannella pukannut ulos kolme kivikovaa kiekkoa.

Odotukset keikkaa kohtaan olivat korkealla eikä tarvinnut pettyä. Bleed The Freak avasi pelin komeasti ja siitä käynnistyi kaksi tuntia kestänyt hittiputki joka ei jättänyt ketään kylmäksi. Down In A Hole, Would?, Nutshell, We Die Young… siinä muutamia kohokohtia lauantain keikalta. Bändi oli ihan huikeassa vireessä.

Lempibändejäni, aina ja ikuisesti. Kiitos Alice In Chains. Toivottavasti näemme vielä uudelleen.

 

 

Rantajatseja ja työkuvioita

Pari viikkoa sitten sain mieluisia uutisia, kun työsopimustani Hanketoiminnalla jatkettiin heinäkuun puoliväliin saakka. Samalla kuitenkin olen etsinyt sopivaa jatkopolkua, jotta pääsisin kunnolla työelämään. Viime perjantaina mulla oli haastattelu Työnvälitys Frankissa entisen työkaverini Tanja Flygaren kanssa.  Siitä sitten tulikin hieman sellainen kaverusten lämminhenkinen juttutuokio varsinaisen haastattelun ohessa.

Tapaamisesta lähtiessä oli erittäin optimistinen olo, nyt vain pitää odotella miten käy. Laitoin myös Go Oniin hakemuksen, toistaiseksi sieltä ei ole mitään kuulunut.  Mielestäni on tärkeää osata ennakoida tilanteet, koska aina on olemassa se vaara että jää tyhjän päälle jos jatkoa ei tule eikä töitä ole muualta tiedossa. Sitä en missään nimessä halua.

Pari viikkoa sitten meidän Työllistävä Vaikutus -bändimme sai hienoja uutisia, kun pääsemme tänäkin vuonna avaamaan Raahen Rantajatsit Härkätorin puistossa. Parin viikon ajan ollaan treenattu Raahen Psyykkeen kitararyhmän kanssa ja aivan mahtavia soittotuokioita meillä on ollutkin. Raahe United on tämän uuden kokoonpanon nimi. Tällä kokoonpanolla myös esiinnytään tuolla Härkätorin keikalla, sitä kannattaa tulla katsomaan!

Pakko myöntää, että kun ensimmäistä kertaa näin tuon nimen Rantajatsien esiintyjälistassa, minulla ei ollut aavistustakaan että sillä tarkoitettiin meitä. Vasta ensimmäisissä yhteisissä treeneissä selvisi, että meidät oli tuolla nimellä sinne buukattu esiintymään. Luonnollisesti se oli kaikille mieluisa yllätys. Kuten sanoin, pari kertaa on treenattu yhdessä ja tuntuu kuin olisi aina soitettu kimpassa. Niin saumattomasti tämä yhteistyö on heti alusta lähtien sujunut.

 

 

 

 

 

”The unthinkable has happened”

Suomen Naisleijonat pelaavat tänään MM-kisojen finaalissa historiansa ensimmäistä kertaa. Joukkue kaatoi eilen välierissä sensaatiomaisesti Kanadan 4-2.

Naisten jääkiekon MM-kisoja on pelattu vuodesta 1990 saakka, ja tähän asti USA ja Kanada ovat joka kerta pelanneet finaalissa.  Useimmiten nämä kaksi maata ovat murjoneet muut vastustajat pesäpallolukemin jäänrakoon niin alkulohkossa kuin mitalipeleissäkin.  Suomi on ollut yhtä selvä kolmonen isolla marginaalilla muihin.  USA:n ja Kanadan tasoon on Naisleijonillakin kuitenkin matkaa ollut aivan valtavasti. Sitä on edelleen, mutta ei niin paljon kuin vielä 10-15 vuotta sitten.

Ennen eilistä välierävoittoa Suomi oli pystynyt kaatamaan Kanadan vain kerran. Se tapahtui alkulohkossa kaksi vuotta sitten. Sitä ennen Naisleijonat olivat poistuneet 23 kertaa kaukalosta tappio niskassaan. Tämäniltaista finaalivastus USA:ta Suomi ei ole koskaan pystynyt voittamaan arvokisoissa 30 vuoden aikana. Nyt se voitto on lähempänä kuin koskaan aiemmin.

Suomen finaalipaikka on raikas tuulahdus naiskiekolle, joka on tähän asti ollut täyttä Pohjois-Amerikan dominointia. Naisleijonat on kuronut 30 vuodessa kiinni USA:n ja Kanadan etumatkan. Suomen finaalipaikka on myös erinomainen esimerkki siitä, mitä tapahtuu kun tekee määrätietoisesti työtä unelman eteen monen vuoden ajan. Nyt se unelma on totta.

Suomen finaalipaikka naisten jääkiekon MM-kisoissa nousee samaan kastiin kuin miesten olympiahopea Calgaryssa vuonna 1988 tai  MM-hopea Prahassa neljä vuotta myöhemmin. Kummassakin edellämainitussa astuttiin ison henkisen kynnyksen yli. Sen jälkeen kaukaloon ei menty enää altavastaajina vaan tiedettiin, että voidaan voittaa kenet vain. Niin kävi myös eilen.

Tuhkimotarinasta puuttuu enää se satumainen päätös. Se toivottavasti kirjoitetaan tänään kello 20 Espoon Metro Areenalla.

 

 

 

 

 

Kun unelma käy toteen

Kävin katsomassa Michael Monroeta Raahesalissa. Siinä on esiintyjä, jonka keikalla tietää aina tasan tarkkaan mitä saa. Mike ei jätä yleisöä kylmäksi, eikä totisesti jättänyt tänään Raahesalissa. Kolmannella penkkirivillä istuneet muistavat taatusti tuon keikan lopun ikäänsä, kun Mike kiipesi mikrofoninsa kanssa sinne istuskelemaan ja laulattamaan yleisöä. Minäkin pääsin ääneen Dead Jail Or Rock N Rollin aikana, kun Mike kiersi eturiviä ja laulatti porukkaa. Viime keikalla kävi samalla tavalla, silloin Mike myös kehui mun laulamista kun pääsin tapaamaan hänet konsertin jälkeen. Nyt keikalta tarttui matkaan kitaristi Rich Jonesin plektra ja nimmari. Talteen menevät.

Tästä päästäänkin aasinsillalla sopivasti seuraavaan puheenaiheeseen. Eli siihen, miksi me suomalaiset olemme niin kateellisia kun joku pääsee toteuttamaan unelmansa. Minkä ihmeen takia? Ei se ole keneltäkään pois, jos joku menestyy. Samalla tavalla, jos jollakin on vaikeaa elämässään, ei se oikeuta vahingoniloon. Toivon että ihmiset päästäisivät irti turhasta kateudesta, koska siitä saa itselleen vain kurjan olon. Kerran erään vanhan työkaverin kanssa oli puhetta siitä, mitä kaikkea olen päässyt tekemään ja kokemaan. Hän totesi mulle, että moni leuhkisi noilla jutuilla kavereilleen, mutta minä en tee niin. Miksi minun pitäisi? Nimmari tai yhteiskuva suosikkiartistin kanssa on toki hieno muisto, mutta seuraavana päivänä se on jo ollutta ja mennyttä. Katse nopeasti eteenpäin ja uusiin asioihin. Se on mun ajatusmaailmani pointti.

Kateus toisen ihmisen menestystä kohtaan on turhimpia asioita, mitä tiedän. Se ei kuulu mun arvomaailmaani, ei nyt eikä tulevaisuudessa.

Ysäristi muistelee: Beck & Nine Inch Nails, 1994

Tänään käsittelen kahta itselleni hyvin tärkeää levyä, joiden julkaisusta on tullut kuluneeksi 25 vuotta. Beckin Mellow Gold ja Nine Inch Nailsin The Downward Spiral julkaistiin maaliskuun ensimmäisellä viikolla vuonna 1994.

Beck oli 90-luvun musiikkimaisemassa varsinainen outolintu. Kukaan ei oikein tiennyt, mihin lokeroon tämä kameleontin lailla tyyliään levystä toiseen vaihteleva outolintu pitäisi tunkea. Beckin musiikillinen skaala kun ulottui akustisesta folkista souliin ja funkiin, monesti jopa samalla levyllä.

1.3.1994 julkaistu Mellow Gold-albumi oli sekoitus rockia, folkia, hiphopia, bluesia, psykedeliaa ja kantria. Levyltä ei odotettu kovinkaan kummoista menestystä mutta toisin kävi. Mellow Gold oli vuoden 1994 yllätysmenestyjä, se myi tuplaplatinaa USA:ssa ja sijoittui USA:n albumilistan sijalle 13.

Mellow Goldin julkaisun aikaan moni piti Beckiä varmana yhden hitin ihmeenä, kiitos runsaasti radiosoittoa saaneen läpimurtohitti Loserin. Toisin kuitenkin kävi ja Beckistä tuli yksi 90-luvun suurimmista nimistä.

 

8.3.1994 julkaistu Nine Inch Nails-yhtyeen kakkosalbumi The Downward Spiral oli sitten musiikillisesti ihan toista maata. Se oli synkkä, vihainen ja ankea, lähestulkoon toivottoman alakuloinen teos jolta oli turha etsiä mitään valonpilkettä. ”I hurt myself today”, kuten Trent Reznor lauloi albumin päättäneessä klassikkobiisissä Hurt.

Trent Reznor oli levyn tekoaikaan vaikean masennuksen ja heroiiniriippuvuuden kourissa ja se kyllä kuuluu levyllä. Biisit, kuten March Of The Pigs, Closer ja Big Man With A Gun ovat täynnä angstia ja vihaa. Vihaista ja synkkää, aivan kuten oli 90-luvun alun nuorisokin johon tämä levy upposi kuin kuuma veitsi voihin.

Mellow Goldin tavoin myös The Downward Spiral oli valtaisan iso menestys. Se nousi avausviikollaan USA:n listakakkoseksi ja myi lopulta lähes neljä miljoonaa kappaletta. Sitä pidetään edelleen Nine Inch Nailsin parhaana studiolevynä ja yhtenä 90-luvun suurista klassikkolevyistä.

The Downward Spiral sinetöi ilmestyessään Nine Inch Nailsin aseman yhtenä 90-luvun kovimmista bändeistä. Suosittelen katsomaan saman vuoden syksynä Woodstockissa taltioidun keikan, jossa bändin jäsenet ovat aivan yltä päältä mudassa mutta meno on vihaista ja aggressiivista.

Jos synkkä ja vihainen musiikki on sinun juttusi, The Downward Spiral on levy juuri sinulle. Jos taas psykedeelissävytteinen musiikki kiehtoo, on Mellow Gold oiva valinta.

Musiikkia kansalle

Mulla on teille jännittäviä uutisia. Suunnittelen tällä hetkellä omia musiikkiaiheisia podcast-lähetyksiä. Olen jo jonkin aikaa etsiskellyt ja tutkinut eri alustoja, johon voisin podcastini pystyttää ja päädyin lopulta Zeno Mediaan. Samaa alustaa käyttää muun muassa Britannian yleisradioyhtiö BBC, joten olen todella tyytyväinen valintaani.

Työn alla on siis erilaisia musiikkiaiheisia podcasteja, joissa on tarkoitus käsitellä eri aikakausia rock-musiikin historiassa, artistihistoriikkeja sekä klassikkolevyihin keskittyviä spesiaaleja. Ensimmäinen lähetys on jo musiikin puolesta valmis ja viikonlopun aikaan olisi tarkoitus äänittää siihen spiikit. Tarkoitus olisi saada se julki ensi viikon alussa.

Ajatus tähän lähti, kun kuuntelin espanjankielisiä (!) podcasteja, joissa käsiteltiin eri musiikkivuosia ja välissä oli artistihistoriikkeja. Näiden podcastien tekijä oli todellakin nähnyt aikaa ja vaivaa lähetysten laadun suhteen. Tuumin että tuossa voisi olla käyttökelpoinen idea.

Olen aiemmin pitänyt radiolähetyksiä omaksi huvikseni, tosin niistä on jo useita vuosia aikaa. Nyt tuntuu siltä, että on mahtavaa aloittaa lähetykset jälleen. Olen tästä todella innoissani pitkän ajan jälkeen. Tästä se lähtee!

Puluvärkki ICE – maailman paras talvitapahtuma

Tämä viikonloppu on ollut kiireinen, sillä lauantaina Raahen kampusalueella järjestettiin kolmatta kertaa Puluvärkki ICE-talvitapahtuma. Tänä vuonna ohjelma oli aiempaa monipuolisempi. Mukana oli mm. hankipalloa, jäägolfia, livemusiikkia sekä perinteinen hyväntekeväisyyshaasteviesti.

Oli todella hienoa olla taas mukana tapahtuman järjestämisessä. Nautin suuresti työstä näiden tapahtumien parissa. On aina palkitsevaa nähdä ihmisten iloiset ilmeet ja hyväntuulisuus. Se kova työmäärä, mikä näiden tapahtumien järjestämiseen menee, maksaa itsensä tuhatkertaisesti takaisin.

Mukana tapahtumassa oli myös meidän Työllistävä Vaikutus-bändimme, jonka perustamisesta tuli vastikään vuosi kuluneeksi. Olen niin ylpeä kaikista meidän bändiläisistä ja siitä, miten me ollaan vuodessa kehitytty aloittelijoista oikeaksi bändiksi. Lauantaina Cafe Kampuksella heitettiin parhaat keikkamme ikinä.

Oli myös upeaa nähdä kaikkia rakkaita ystäviä tapahtumassa. Täydellinen päivä parhaassa seurassa. Enempää ei oikeastaan voi edes vaatia.

Lennä Nykäsen Matti

Matti Nykänen. Siinäpä mielipiteitä puolesta ja vastaan herättävä hahmo. Joillekin hän oli esikuva, toisille taas varoittava esimerkki.

Ensimmäisenä Matti Nykäsestä tulee itselleni mieleen suuri urheilija. Oma lapsuuteni ajoittuu 1980-luvulle, jolloin Nykänen oli maailman paras mäkihyppääjä. Nykäsen hyppyjä ja mitalisuorituksia katsottiin telkkarista ja sen jälkeen tehtiin lähimpään mäkeen hyppyri ja yritettiin hypätä yhtä pitkälle kuin Matti telkussa.

Nykäsen urheilulliset saavutukset ovat kiistattomia. Neljä olympiakultaa, kuusi maailmanmestaruutta, 13 Suomen mestaruutta. Nykänen dominoi mäkihyppyä tavalla, jota ei oltu nähty häntä ennen eikä ole nähty myös hänen jälkeensä. Vuonna 1985 Matti voitti lentomäen maailmanmestaruuden 49 pisteen erolla seuraavaan. Niin ylivoimainen hän halutessaan oli.

Sitten on tietysti tämä mäkihyppyuran jälkeinen aika, joka piti sisällään jos jonkinmoista sekoilua. Juuri nämä kaikki rikostuomiot sun muut tekevät hänestä varoittavan esimerkin. On kuitenkin muistettava hänen musiikkiuransa. Suomesta löytyy vain kaksi urheilijaa jotka ovat saaneet olympiakullan ja kultalevyn. He ovat Tapio Rautavaara ja Matti Nykänen.  Keikkarintamalla Nykänen oli takuuvarma yleisömagneetti. Missä tahansa hän esiintyikin, oli tupa täysi. Nykäsellä on edelleen hallussaan Evijärven Nuorisoseuran yleisöennätys, kun 3300 ihmistä oli katsomassa hänen keikkaansa. Aiempi ennätys oli Dingon klassisen kokoonpanon nimissä.

Nykänen osoitti myös olevansa suuri ajattelija. ”Elämä on laiffii”, ”Huominen on tulevaisuutta” ja ”Jokainen tsäänssi on mahdollisuus” ovat jääneet elämään lentävinä lauseina. Näistä Matin elämänviisauksista löytyy kyllä paljon ammennettavaa. Suosikkini on ”Mähän leiskautan niin pitkälle, että joudutte kaivamaan mut kauhakuormaajalla montusta ylös”.

Kuten Matti sen itse totesi, ””Elämä on ihmisen parasta aikaa.”